Timo K. Mukasta

Kävin torstaina Senaatintorin antikvariaatin avajaisissa, joista kuulin sattumalta Facebookissa. Liike oli avattu uudestaan omistajavaihdoksen myötä (edellinen omistaja Seppo Hiltunen siirtyi ajasta ikuisuuteen aiemmin tänä kesänä; hän oli mukava herrasmies, jonka kanssa ehdin vaihtaa keväällä muutaman sanan ostaessani Antony Beevorin teoksen Toinen maailmansota). Liikkeen periaatteena on edelleen se, että kirjat myydään eteenpäin halvalla, jotta ne eivät jäisi kaupan hyllyyn pölyttymään.

Yksi tekemistäni löydöistä oli yhteisnide pellolaiskirjailija Timo K. Mukan (1944-1973) pienoisromaanista Kyyhky ja unikko ja novellikokoelmasta Lumen pelko. Mukka on ollut suosikkikirjailijoitani heti siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu. Yhdistelmä rumuutta, kauneutta ja neuroottisuutta teki lähtemättömän vaikutuksen.

Sittemmin Mukan teokset ovat kulkeneet mukana eri elämänvaiheissani. Ollessani osakunta-aktiivina ensimmäisenä vuonnani yliopistossa lainasin Ostrobotnian kirjastosta Laulun Sipirjan lapsista, joka oli yksi harvoja Lapin sotaa käsitteleviä romaaneja. Katja Ketun Kätilö ei ollut vielä ehtinyt ilmestyä. Opiskellessani kirjoittamista Kauniaisten Työväen akatemiassa luin Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran Timo K. Mukasta ja joitain Mukalta julkaistuja artikkeleita ja esseitä. Pääsin jopa näkemään pari Mukan maalaamaa taulua, kun Ateneumissa järjestettiin lappilaisen taiteen näyttely.

Nykypäivän näkökulmasta Mukka on tietyllä tavalla myyttinen kirjailija. Mukan ura kesti vain muutaman vuoden, mutta hänellä oli käänteen tekevä vaikutus suhteessa pohjoissuomalaiseen kirjallisuuteen. Olisi mahdotonta kuvitella, millaista esimerkiksi Rosa Liksomin proosa olisi ilman Mukan vaikutusta, sitä että rosoisistakin asioista saa kirjoittaa ja niitä saa käsitellä suoraan. Elinaikanaan Mukka kärsi arvostuksen puutteesta, sillä apurahoja tuli niukasti ja kotikunta halveksi sekä kirjailijan persoonaa että hänen teoksiaan.

Neromyytin piiriin Mukkaa ei kuitenkaan pitäisi ahtaa, sillä kyseessä oli nimenomaan mitä inhimillisin kirjailija. Kokoelman Lumen pelko novelleista näkee, että ne ovat ammattitaitoisen kirjoittajan työtä, mutta ne olisivat lisätyöstämisellä voineet olla vielä parempia, vielä voimakkaampia ja kirkkaampia. Mukka itse kirjoitti jossain tekstissään kärsivänsä siitä, ettei ehtinyt viimeistellä teoksiaan, koska rahapula pakotti lähettämään käsikirjoitukset kustantamolle niin pian kuin mahdollista. Kämppä oli menossa perheen alta ja velkaa oli moneen suuntaan.

Varhainen kuolemakin tuntuu aivan liian loogiselta kohtalolta, kun miettii sen syitä: jatkuva stressi, taloudelliset vaikeudet, liikunnan puute, alkoholin liikakäyttö (jopa runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti 1970-alussa päiväkirjaansa, että Mukka juo huolestuttavan paljon), tupakointi, valvominen, istumatyö ja diagnosoimatta jäänyt sydäninfarkti. Loppuaikoinaan Mukka pystyi kirjoittamaan vain puoli tuntia päivässä ennen kuin voimat loppuivat.

Mukka pyrki tekemään omanlaisiaan teoksia niin ammattitaitoisesti kuin mahdollista sellaisissa olosuhteissa, jotka lähtökohtaisesti tekevät kirjoittamisesta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Hänelle myönnettiin viisivuotinen apuraha vuonna 1972, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Terveydentila ei mahdollistanut enää uusien teosten saattamista valmiiksi.

Eniten minua ihmetyttää se, millä vimmalla Mukan kimppuun hyökättiin. Mukkahan oli kirjailijaksi tullessaan nuori ihminen, hädin tuskin kaksikymppinen, ja kuollessaan hän oli 28-vuotias eli pari vuotta vanhempi kuin mitä itse olen tätä kirjoittaessani. Vihamielisyyden astetta Mukkaa kohtaan osoitti esimerkiksi Pellon silloisen kirkkoherran ehdotus, että Mukka pitäisi upottaa Tornionjoen syvimpään kohtaan. Aikansa suosituin juorulehti Hymy julkaisi tunnetusti Mukasta rienaavan jutun otsikolla ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, joka oli kirjailijalle viimeinen niitti ja romahdutti terveyden lopullisesti. Tapauksen myötä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen kriminalisoitiin.

Herätteenä palata Timo K. Mukan tuotannon pariin toimi Lapin-matka, jonka tein heinäkuussa. Kävin Pellossa tapaamassa sukulaisiani, pyörähdin myös Ruotsin puolella ja otin rajalla kuvan Tornionjoesta. Kylällä oli hiihtäjä Eero Mäntyrannan patsas, jota ei voinut olla huomaamatta. Nykyään Timo K. Mukalla on kaiketi oma nimikkotiensä Pellossa, mutta se ei sattunut eteen tällä reissulla. Kunta on alkanut vaalia kirjailijan muistoa ja kerää sen avulla toki matkailutuloja -- kunta on myös pyytänyt Mukan perheeltä anteeksi vuosikymmenten takaista kohtelua.

Tulin jutelleeksi kirjallisuudesta serkkuni kanssa. Hän kertoi ostaneensa kirpputorilta kirjan Maa on syntinen laulu. Sanoin, että se on hyvä romaani, joka kannattaa lukea.