Maameren velho ja sanojen taide

Tällä hetkellä luen kesätenttiä varten Ursula Le Guinin teosta 'Maameren velho' (1968), joka on ilmeisesti fantasiakirjallisuuden klassikko. Valitettavasti teksti ei vakuuta. Tarina laahaa, henkilökuvaus on ohutta, ja  monet kaunokirjallisesti potentiaaliset kohdat jätetään näyttämättä ja kuitataan löysällä selittelyllä:

"Ged oli kaivannut ystäväänsä vuoden mittaan enemmän kuin oli uskonutkaan. Vehka oli valmistunut syksyllä taikuriksi eikä siis ollut enää oppipoika, mutta se ei ollut esteenä heidän ystävyydelleen. He rupesivat juttusille siitä paikasta ja Gedistä tuntui, että hän puhui tunnissa Vehkan kanssa enemmän kuin koko vuonna Erakkotornissa."

Kirja sisältää toki filosofisia pointteja oman varjopuolen kohtaamisesta sekä kielen ja maailman suhteesta. Yksittäisiä kauniita kuvauksiakin on. Psykologista syvyyttä ei kuitenkaan ole niin paljon, että se kantaisi teoksen puutteita.

Mielestäni tätä kirjaa kannattaisi käyttää kirjoittamisen opetuksessa oheismateriaalina. Sen avulla voisi pohtia kysymystä siitä, riittääkö kirjoittamisessa se, että on muutamia hyviä ideoita ja tekstissä yksittäisiä hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta tarina on muuten köyhä niin tapahtumien kuin henkilökuvauksenkin suhteen.

Viime vuonna Le Guin otti kantaa kustannusalan yhä kovenevaan kaupallistumiseen Yhdysvalloissa (http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/books/news/author-ursula-k-le-guin-lashes-out-at-amazon-and-sellouts-in-awards-speech-9873599.html). Hänen keskeinen ajatuksensa on, että kaupalliset arvot eivät saa ohjata kirjoittamista, sillä maailma tarvitsee kirjoittajia, jotka muistavat millaista on olla vapaa. On tärkeää tunnistaa ero markkinahyödykkeen tuottamisen ja taiteen harjoittamisen välillä. Le Guin muistuttaa myös, että muutos alkaa usein taiteesta -- ja usein nimenomaan sanojen taiteesta. Pystyn samastumaan näihin ajatuksiin.

Onko sanoilla voimaa? ’Maameren velhossa’ taikuus perustuu siihen, että tuntee asioiden alkuperäisen nimen. Teoksen maailmassa sanat ja asiat olivat alun perin yhtä jossain alkuperäisessä kielessä, mikäli ymmärsin oikein, ja käyttämällä noita muinaisen alkukielen sanoja taikuri pystyy vaikuttamaan maailmaan. Tämä on teoksen mielenkiintoisimpia puolia.

Tuntuu siltä, että nykykulttuurissa sanojen voimaan ei uskota mitenkään erityisen voimakkaasti. Uskotaan, että sanat ja lauseet tarvitsevat kuvaa, ääntä, eleitä tai esityksen ollakseen tehokkaita, tehdäkseen vaikutuksen -- tältä ainakin minusta tuntuu. Samalla puhutaan paljon siitä, kuinka tietoyhteiskunnassa pärjätäkseen on hankittava monipuolinen lukutaito.

Monipuoliseen lukutaitoon kuuluu tietenkin kyky lukea kirjallisten tekstien lisäksi staattista ja liikkuvaa kuvaa. Ennen kaikkea lukutaidossa on kuitenkin kyse yleisestä taidosta kaivaa esille merkityksiä muualtakin kuin ilmeisimmältä pintatasolta. Ihmisiä voi lukea, maailmaa voi lukea, merkityksiäkin voi lukea uusien merkitysten löytämiseksi. Erittäin tärkeä on myös kyky osata arvioida erilaisia merkityksiä ja vertailla niitä keskenään.

Väittäisin, että kieli ja kerronta ovat kirjallisuuden suurimpia koetinkiviä. Jos halutaan, että kirjallisuus säilyttää edes sen kulttuurisen relevanssin, mikä sillä nyt on, ja jos halutaan kirjallisuuden haastavan käsityksiä hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä, on kirjan oltava todella onnistunut kielen ja kerronnan tasolla eikä kiinnostava pelkästään aiheensa, ajatustensa tai vastaanottonsa tasolla.