Tällä hetkellä luen kesätenttiä varten Ursula Le Guinin teosta
'Maameren velho' (1968), joka on ilmeisesti fantasiakirjallisuuden klassikko. Valitettavasti
teksti ei vakuuta. Tarina laahaa, henkilökuvaus on ohutta, ja monet kaunokirjallisesti potentiaaliset
kohdat jätetään näyttämättä ja kuitataan löysällä selittelyllä:
"Ged oli kaivannut ystäväänsä vuoden mittaan enemmän
kuin oli uskonutkaan. Vehka oli valmistunut syksyllä taikuriksi eikä siis ollut
enää oppipoika, mutta se ei ollut esteenä heidän ystävyydelleen. He rupesivat
juttusille siitä paikasta ja Gedistä tuntui, että hän puhui tunnissa Vehkan
kanssa enemmän kuin koko vuonna Erakkotornissa."
Kirja sisältää toki filosofisia pointteja oman varjopuolen
kohtaamisesta sekä kielen ja maailman suhteesta. Yksittäisiä kauniita
kuvauksiakin on. Psykologista syvyyttä ei kuitenkaan ole niin paljon, että se
kantaisi teoksen puutteita.
Mielestäni tätä kirjaa kannattaisi käyttää kirjoittamisen
opetuksessa oheismateriaalina. Sen avulla voisi pohtia kysymystä siitä,
riittääkö kirjoittamisessa se, että on muutamia hyviä ideoita ja tekstissä
yksittäisiä hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta tarina on muuten köyhä niin tapahtumien
kuin henkilökuvauksenkin suhteen.
Viime vuonna Le Guin otti kantaa kustannusalan yhä
kovenevaan kaupallistumiseen Yhdysvalloissa (http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/books/news/author-ursula-k-le-guin-lashes-out-at-amazon-and-sellouts-in-awards-speech-9873599.html).
Hänen keskeinen ajatuksensa on, että kaupalliset arvot eivät saa ohjata
kirjoittamista, sillä maailma tarvitsee kirjoittajia, jotka muistavat millaista
on olla vapaa. On tärkeää tunnistaa ero markkinahyödykkeen tuottamisen ja
taiteen harjoittamisen välillä. Le Guin muistuttaa myös, että muutos alkaa
usein taiteesta -- ja usein nimenomaan sanojen taiteesta. Pystyn samastumaan
näihin ajatuksiin.
Onko sanoilla voimaa? ’Maameren velhossa’ taikuus perustuu
siihen, että tuntee asioiden alkuperäisen nimen. Teoksen maailmassa sanat ja
asiat olivat alun perin yhtä jossain alkuperäisessä kielessä, mikäli ymmärsin
oikein, ja käyttämällä noita muinaisen alkukielen sanoja taikuri pystyy vaikuttamaan
maailmaan. Tämä on teoksen mielenkiintoisimpia puolia.
Tuntuu siltä, että nykykulttuurissa sanojen voimaan ei
uskota mitenkään erityisen voimakkaasti. Uskotaan, että sanat ja lauseet
tarvitsevat kuvaa, ääntä, eleitä tai esityksen ollakseen tehokkaita, tehdäkseen
vaikutuksen -- tältä ainakin minusta tuntuu. Samalla puhutaan paljon siitä,
kuinka tietoyhteiskunnassa pärjätäkseen on hankittava monipuolinen lukutaito.
Monipuoliseen lukutaitoon kuuluu tietenkin kyky lukea
kirjallisten tekstien lisäksi staattista ja liikkuvaa kuvaa. Ennen kaikkea
lukutaidossa on kuitenkin kyse yleisestä taidosta kaivaa esille merkityksiä
muualtakin kuin ilmeisimmältä pintatasolta. Ihmisiä voi lukea, maailmaa voi
lukea, merkityksiäkin voi lukea uusien merkitysten löytämiseksi. Erittäin tärkeä
on myös kyky osata arvioida erilaisia merkityksiä ja vertailla niitä keskenään.
Väittäisin, että kieli ja kerronta ovat kirjallisuuden
suurimpia koetinkiviä. Jos halutaan, että kirjallisuus säilyttää edes sen
kulttuurisen relevanssin, mikä sillä nyt on, ja jos halutaan kirjallisuuden
haastavan käsityksiä hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä, on kirjan
oltava todella onnistunut kielen ja kerronnan tasolla eikä kiinnostava
pelkästään aiheensa, ajatustensa tai vastaanottonsa tasolla.
