Siteerasin kerran eräässä haastattelussa runoilija Charles
Baudelairea, että inspiraatio on jokapäiväistä kirjoittamista. Myös aikoinaan
kirjoittamisopinnoissa meihin iskostettiin käsitys, että kirjoittaminen on
aktiivista tekstimateriaalin luomista ja työstämistä. Sitä tavoitteellinen
kirjoittaminen onkin.
Tavoitteellinen kirjoittaminen on silti muutakin kuin vain
työstämistä ja työstämistä. Miina Supinen kirjoittaa Alaston kirjailija
–blogissa (https://kirjailijoidensalaseura.wordpress.com/2015/02/09/ensin-leikki-ja-sitten-tyo/)
siitä, miten kirjailijan ja ylipäätään taiteilijoiden työ on yhdeltä olennaiselta
osaltaan leikkiä. Vaikka Supinen ei suoranaisesti käsittelekään inspiraatiota
tai sen merkitystä, on hänen pointtinsa tärkeä. Leikkihän tarkoittaa usein myös
innostumista ja into yhdistettynä taitoon voi tuoda tekstiin sellaisia tasoja,
joita pelkällä taidolla ei syntyisi.
Itselleni inspiraatio merkitsee yleensä äkillisiä
oivalluksia, palikoiden asettumista kohdalleen. Inspiroituneena tuntuu kuin
löytäisin avaimia lukkoihin, jotka olivat siihen asti olleet kiinni. Samalla nuo
oivallukset sytyttävät minussa tarpeen kirjoittaa välittömästi niiden pohjalta.
Aina kirjoittaminen ei ole kuitenkaan välittömästi
mahdollista, ja inspiraatio saattaa kadota. Tässä vaiheessa tulee esille hyvän
kirjoittamisrutiinin tärkeys, sillä se auttaa palaamaan inspiroivan idean
pariin silloinkin, kun inspiraatio on tilapäisesti kadonnut. Kirjoittamisrutiini
auttaa myös silloin, kun inspiroivia ideoita tulee liian tiheästi, jotta niiden
kaikkien pohjalta olisi mahdollista kirjoittaa yhden kirjoitussession aikana.
Jos kirjoittaa vain inspiraation pohjalta, tulee
todennäköisesti kirjoittaneeksi hyvin vähän. Monet omankin blogini teksteistä
ovat syntyneet nopeassa inspiraatiotulvassa, eikä näitä tekstejä ole
lukumääräisesti paljon. Suomalaisista runoilijoista ainakin Tulenkantajiin
kuulunut Ilmari Pimiä oli muistelmiensa mukaan inspiraatiokirjoittaja, joka
kirjoitti runoja vain silloin, kun tunsi itsensä inspiroituneeksi. Hänen
runotuotantonsa jäi neljään teokseen.
Toisaalta taas kirjailija Hannu Mäkelä on sanonut erään
kirjamessuesiintymisensä yhteydessä, että runoja ei kannata hioa liian paljon,
koska hyvät runot syntyvät suhteellisen valmiina. En tiedä, paljonko Mäkelä
hioo runojaan tai kuinka paljon hän hionut niitä aiemmin, mutta runokokoelmia
hän on julkaissut kuudella eri vuosikymmenellä 1960-luvulta lähtien.
Itse en ole kuitenkaan aivan varma siitä, onko runojen
hiominen kerta toisensa jälkeen niin tuhoon tuomittu ajatus. Voi ajatella, että
runon ei tarvitse tulla valmiiksi yhdellä kirjoituskerralla tai kahdellakaan. Kun
kirjoitan runoja, minulle on tärkeää tuntea itseni inspiroituneeksi niinä
kirjoituskertoina, kun minun on tarkoitus tehdä valmista jälkeä. Väliä ei ole
sillä, onko inspiraation tunne syntynyt kirjoittamisprosessin myötä vai
ulkoisista vaikutteista. Inspiroitunut kerros jää päällimmäiseksi, ja tällöin
runolla on suurempi mahdollisuus jättää lukijaansa intohimon maku puurtamisen
maun sijaan.
Tavoitteellisessa kirjoittamisessa vankka
kirjoittamisrutiini on ensiarvoisen tärkeää. Mielestäni tämä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, että inspiraatiota kannattaisi väheksyä.
