Nämä kesäpäivät ja -yöt ovat olleet kovin tympeitä kaikessa sateisuudessaan ja koleudessaan. Silti runoilija sisälläni kehottaa katsomaan hiljaista, sateen kastelemaa ja parkkialuetta toisenlaisessa valossa. Olisi mahdollista kirjoittaa runoa tai lyhytproosaa vaikkapa asetelmasta, jossa joku seisoo parkkipaikalla sateenvarjon alla kuuntelemassa sadetta tai tuulen kahinaa puissa ja odottaa jotain tiettyä henkilöä esimerkiksi matkallelähdön merkeissä. Lähtisin joka tapauksessa kirjoittamaan siitä ajatuksesta lähtien, että sellaisenakin yönä voi kaikki olennainen olla mahdollista.
Lapsena kuulin usein tarinan 1980-luvun alun kylmästä kesästä. Ensin toivottiin, että lämpötila yltäisi 20 asteeseen, sitten toivottiin sen yltävän viiteentoista ja lopulta edes kymmeneen. Ihmiset pukeutuivat paksuihin vaatteisiin, ja lapsia tietysti harmitti, kun ei tarjennut käydä uimassa. Tarina taisi päättyä niin, että kesän jälkeen tuli syksy ja sitten talvi. Tai sitten se päättyi kuten suvussani useat kertomukset päättyvät eli sulautumalla johonkin toiseen, assosiaation mieleentuomaan kertomukseen joka itsekin vaihtuu lennossa toiseksi kertomukseksi.
Joka tapauksessa tuo kertomus kylmästä kesästä jäi elämään mieleeni jonkinlaisena myyttinä kaukaisesta ajasta, muistutuksena siitä että tällainenkin voi olla mahdollista – että kesäkään ei aina ole lämmin. Vaikka aina suositellaan, että niin kutsutun onnellisuuden tulisi kummuta sisältä, onnellisuuden tunteemme riippuu varsin usein pienistä ulkoisista asioista. Ne eivät toki määritä onnellisuuden tunnetta täysin, sillä aina on mahdollista valita itse oma näkökulmansa noihin asioihin, valita itse ne yksityiskohdat, joita pitää arvokkaina ja tärkeinä ja ruokkia onnllisuuden tunnettaan niistä.
Tämä blogi on ollut keväästä asti tauolla lähinnä siitä syystä, että muut projektit ovat vieneet aikaa tänne kirjoittamiselta. Suoritin lukuvuoden aikana yli 90op opintoja, joiden yhteydessä viimeistelin myös kirjoittamisen opintoni. Palautettuani viimeiset esseet ja kotitentit kesäkuun alussa aloin työstää runokäsikirjoitustani, jonka pyrin saamaan alkusyksyyn mennessä sellaiseen kuntoon, että voisin laittaa sen kustantamokierrokselle.
Ja totta kai olen katsonut myös jalkapallon MM-kisoja. Ne ovat toden totta olleet huikeimmat kisat, joita olen seurannut. Erityisesti minua on tiukkoihin otteluihin liittyvän draaman lisäksi se inhimillinen tosiseikka, että alallaan maailman parhaatkaan – tässä tapauksessa jalkapalloilijat – eivät aina pysty välttämään epäonnistumisia. Cristiano Ronaldo ei pystynyt pelaamaan Portugalia alkulohkosta jatkoon, Luis Suaréz puri itselleen pitkän, Uruguayn tippumiseen osaltaan johtaneen pelikiellon, Robin van Persie ei saanut eilisessä Hollanti-Meksiko -pelissä maaliakaan aikaiseksi. Kukaan ei ole kone.
Omasta puolestani runojen kirjoittaminen ei ole sujunut täysin ihanteellisesti. Viimeisen viikon ajan runojen työstäminen (so. editointi) on aiheuttanut tietynlaisen hylkimisreaktion, ja olen lähinnä kirjoitellut työpäiväkirjaani siitä, kuinka vaikeaa on löytää sanottavan ydin, jonka oikeasti haluaa ilmaista, ja ilmaisemisen keinot sille. Mutta nyt olen löytänyt molemmat: työ pääsee jatkumaan uuden innostuksen myötä. Vielä muutama vuosi sitten olisin ehkä lamaantunut tähän blokkiin ja jättänyt (luovan) kirjoittamisen viikkojen ellei peräti kuukausien ajaksi.
Nimenomaan kirjoittamisen opinnot ovat kuitenkin antaneet välineitä oman luovan prosessin ymmärtämiseen ja siinä kohdattujen ongelmien väistämiseen ja ylittämiseen. Innostuminen on taito samoin kuin inspiraatio. Ja inspiraatiota ei voi odotella – se pitää ottaa.
