Yksinäisyydestä 1

Kirjailija Kari Hotakainen kiteyttää tämänpäiväisten Helsingin Sanomien haastattelussa mainiosti: "Monesti yksinäisyys murtuu sillä, että saa puhua jollekin totta." (HS 23.3.2014, C5). HS:n laajassa, Anna-Stina Nykäsen toimittamassa yksinäisyyttä käsittelevässä artikkelissa Hotakaisen haastattelulla on varsin pieni rooli, mutta tuo lause sai minut kuitenkin pohtimaan ilmiötä nimeltä yksinäisyys.

Hotakainen tuo kiteytyksensä lisäksi esille usein toistuvan ajatuksen kahdenlaisesta yksinäisyydestä. On vapaavalintaista yksinäisyyttä, jota Hotakainen nimittää ihmispaastoksi. Ihmispaaston käsitettä ei haastattelussa avattu sen kummemmin, mutta uskoisin sen tarkoittavan sitä, että tilapäinen irrottautuminen sosiaalisesta kanssakäymisestä voi olla vapauttava kokemus, joka tekee uusia asioita mahdolliseksi. Sen sijaan toisenlainen yksinäisyys on nimenomaan ongelmallista yksinäisyyttä, joka häivyttää ihmisen näkymättömäksi.

Artikkelissa haastatellun hyvinvointitutkija Krista Laguksen mukaan on kolmenlaista yksinäisyyttä. Yksinäinen ihminen voi olla fyysisesti eristyksissä muista, työroolin kaltaisten ulkokohtaisten roolien tai heikkojen vuorovaikutustaitojen vanki, tai poikkeavien mielipiteiden tai piirteiden takia torjuttu. Lagus kuitenkin huomauttaa artikkelissa, että jotkut ovat yksinäisiä kyvyttömyyttään olla toisten ihmisten kanssa; yksinäinen ei ole välttämättä uhri.

Yksinäisyys kuvataan artikkelissa moniselitteisenä ja -muotoisena ilmiönä, joka ei tyhjene yksittäisiin määritelmiin. Mielestäni yksinäisyys on aiheena samassa mitassa vaikea kuin kiehtova. Mitä yksinäisyys merkitsee?

Kari Hotakaisen kiteytyksessä on kiehtovaa ajatus siitä, että yksinäisyys voi murtua. Yksinäisyys näyttäytyy siis kuoren, muurin tai lasin kaltaisena eristäjänä, jossa voi kuitenkin tapahtua äkillinen, katkoksenkaltainen muutos. Ja tuon muutoksen seurauksena yksinäisyyden erottaman sisäpuolen ja ulkopuolen välillä pääsee tapahtumaan jotain uudenlaista.

Toinen kiehtova ajatus kiteytyksessä on se, että juuri todenpuhuminen toiselle ihmiselle voi aiheuttaa yksinäisyyden murtumisen. Tähänhän sisältyy ajatus, että mikä tahansa puhuminen tai juttelu ei murra yksinäisyyttä vaan voi ylläpitää tai jopa pahentaa sitä. On tärkeää päästä puhumaan läheisistä, itseä koskettavista asioista eikä pelkästään ajankohtaisista tai pintatason asioista. Kun pääsee avaamaan tunteitaan, arvojaan ja tärkeinä pitämiään ajatuksia niin, että toinen ihminen kykenee ne myös ottamaan vastaan, yksinäisyys voi todellakin murtua. Tähän toki liittyy kysymys, entä jos ei olekaan tapaa, jolla puhua itselle tärkeistä asioista, mutta tätä kysymystä en käsittele tässä.

Kun avautuu ja tulee hyväksytyksi, tulee oma persoona laajamittaisemmin näkyväksi, eikä energiaa tarvitse tuhlata omien, rakkaidenkin puolien tukahduttamiseen. Todenpuhumisen hetkellä ulkokohtaiset roolit putoavat pois, ja niiden takaa näkyy jotain sellaista, joka ei tavallisesti näy. Olennaista on se, että voi jättää roolinsa ilman, että tarvitsee pelätä. En tiedä, riittääkö yksi sellainen hetki kenenkään kohdalla yksinäisyyden murtumiseen, mutta se voi ehkä olla prosessin ratkaiseva alku.

En koe itseäni yksinäiseksi ihmiseksi, vaikka (myönnettäköön) tunteista puhuminen ei ole itselleni kovinkaan luontevaa. Kirjoittajana kuitenkin koen, että nimenomaan positiivinen yksinäisyys on sellainen olotila, joka mahdollistaa tämänkin blogitekstin kirjoittamisen.

Runo

VAIHTO

Kevään merkit eivät ole tatuointeja vaan hutaistut
tussisydämet pysäkillä ja takatalvi kohmeisine näppeineen
suttaa niistä pääkallot

Mozi, kiinalainen filosofi, väittää että rakkaus ratkaisee
yksityiselämän ja hallinnon ongelmat kaikki ymmärrämme

bussissa nyt kun vauhti hidastuu
ovet avautuvat Jungin arkkityypeille
viisas vanha nainen, varjo ja sankari
nousevat sisään vievät vapaat paikat

uuden kuljettajan nyökkäys ovet sulkeutuvat sihisten
Kuka täällä ymmärtäisi kaikkea?

Runojen lukemisesta 1

Elämän tuntuessa spiraalimaiselta saattaa olla hyväksi jäntevöittää sitä erilaisilla kirjoitusprojekteilla. Näin olen havainnut muutaman viimeisen vuoden aikana. Tällä hetkellä työstän runokäsikirjoitusta, jonka kirjoittamisen yhteydessä olen joutunut selvittämään aika paljonkin sitä, mitä ylipäätään ajattelen runoudesta ja siitä, minkälainen runous saa minut itseni innostumaan.

Kolme tärkeintä runouden ominaisuutta, jotka vetävät minut lukemisen äärelle, ovat kuvallisuuden täsmällisyys, ajattelun ja havainnoinnin kiteytyneisyys sekä moniäänisyys. Kokemukseni mukaan retorinen akrobatia jää helposti tyhjänlaiseksi, ellei se rakennu jossain määrin näiden varaan: se ei nähdäkseni voi irtautua niistä täysin omille teilleen.

Kuvallisuuden täsmällisyyttä sekä kiteytynyttä havainnointia ja ajattelua löytyy esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Kuolleet vedet (1977) tai Pentti Saarikosken runoteoksesta Hämärän tanssit (1983). Myös klassisessa kiinalaisessa runoudessa on näitä paljon, siltä saralta lempirunoilijoitani lienevät Li Po ja Du Fu, joiden runoja löytyy suomeksi ainakin Pertti Niemisen 1960-luvun alussa julkaistusta käännösantologiasta Jadepuu.

Moniäänisyys on puolestaan ominaisuus, jota 2000-luvun nykyrunoilijat käyttävät paljon. Moniäänisyydessä on karkeasti ottaen kyse siitä, että runon puhe, se mitä runossa sanotaan ja miten, ei tule ikään kuin yhdestä suusta (toisin kuin esim. Eino Leinon runossa 'Elegia') vaan erilaiset äänet tulevat esille eri kohdissa, ja nämä äänet asettuvat keskenään erilaisiin suhteisiin. Tekstien sisältämän moniäänisyyden käsite on peräisin venäläiseltä kirjallisuudentutkijalta Mihail Bahtinilta (kirjoitetaan englanniksi joko Bakhtin tai Baxtin), jonka teoriat ovat tulleet kohdallani eteen myös kielitieteellisissä opinnoissa.

Moniäänistä runoutta kirjoittavia nykyrunoilijoita on tosiaan koko joukko, eikä tässä liene tarpeen kirjoittaa tyhjentävää listaa. Siksi tyydynkin mainitsemaan vain yhden viime vuosien arvostetuimmista runoteoksista, Harry Salmenniemen Texas, sakset. Teos on eräänlainen dystooppinen panoraama nyky-yhteiskunnasta ja siellä käytetyistä sanomisen tavoista.

Omaa runouden kirjoittamistani haluan viedä moniäänisempään suuntaan, koska koen sen avaavan uusia ovia ilmaisulle. Ylipäätään pidän tärkeänä, että aina silloin tällöin kyseenalaistan omia kirjoittamisen tapojani.

'Tervetuloa kirjailijaksi' -seminaari, eli mitä kirja-alasta tulee tietää

Kävin Pasilan kirjastossa kuuntelemassa Nuoren Voiman Liiton järjestämää 'Tervetuloa kirjailijaksi' -seminaaria, joka järjestettiin nyt toista kertaa. Puhujat antoivat arvokasta tietoa kirja-alaan liittyvistä kysymyksistä. Seminaari oli ehdottomasti osallistumisen arvoinen kaikille kirjailijuudesta ja kirja-alasta kiinnostuneille.

***

Tilaisuuden ensimmäisenä puhujana oli Suomen kirjailijaliitto ry:n lakimies Sonia Meltti, joka puhui siitä, mitä asioita tulee ottaa huomioon kustannussopimusta solmittaessa. Kustannussopimuksessa kirjailija ja kustantaja sopivat siitä, mitä oikeuksia kirjailija luovuttaa tai lisensoi kustantajalle ja millä ehdoilla.

Meltin mukaan kirjailijaliittoon kuulumatonkin kirjailija saa tarkistuttaa kustannussopimuksensa liiton lakimiehellä. Kustannussopimusta ei kannata allekirjoittaa sokkona, vaan kaikesta epäselvästä kannattaa kysyä esimerkiksi muilta kirjailijoilta tai kirjailijaliiton lakimieheltä. Sopimukset ovat aina neuvoteltavia asioita.

Meltti käsitteli paljon sähkökirjaan liittyviä kysymyksiä ja korosti, että sähkökirjaoikeuksien ja tarvepainatuksen eli print-on-demand-oikeuksien kanssa kannattaa olla tarkkana. Syynä on se, että koska sähkökirjoja ei voida varsinaisesti myydä loppuun, ei niihin välttämättä päde sama käytäntö kuin kovakantisten kirjojen ja pokkareiden kohdalla, että oikeudet palautuvat kirjailijalle kun kirjan painos on myyty loppuun eikä siitä ole otettu uutta painosta määräajan kuluessa. Meltti suositteli, että sähkökirjan julkaisuoikeuteen kannattaa neuvotella määräaika. Julkaisuoikeuden jatkamisesta määräajan loppuessa voidaan aina sopia. Sama pätee print-on-demand-oikeuksiin.

Kirjailijan palkkioprosentti määräytyy kirjan nettohinnasta, eli summasta josta on alennettu kirjakaupan osuus ja arvonlisävero. Suositeltu palkkio on vähintään 21% nettohinnasta. Kustannussopimuksessa voidaan myös säätää niin, että palkkioprosentti nousee porrastetusti teoksen myynnin ylittäessä tietyn rajan. Kustannussopimuksiin liittyviä kysymyksiä käsitteli tilaisuudessa myös WSOY:n kustannuspäällikö Anna-Riikka Carlson, mistä lisää tämän blogikirjoituksen loppupuolella.

* * *

Valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja, kirjailija-näytelmäkirjailija Siri Kolu kertoi kirjallisuuden apurahajärjestelmästä, lainauskorvauksesta ja kirjailijan verotuksellisesta asemasta. Hakijalle voidaan myöntää vain sellainen apuraha, jollaista se on hakenut, joten kirjailijan kannattaa hakea kaikkia valtion apurahoja puolivuotisesta viisivuotiseen. Valtion apurahaa ei voi siirtää tai keskeyttää, se on joko käytettävä tai palautettava. Apuraha voidaan myöntää yleensä n. 10%:lle hakijoista.

Kolu kertoi, että kaunokirjallisista teoksista maksetaan kirjailijalle lainauskorvausta (tällä hetkellä n. 4 snt / laina), mutta kirjailijan pitää ensin rekisteröityä tekijänoikeusjärjestö Sanaston asiakkaaksi. Lisäksi Sanaston järjestelmään on syötettävä tiedot jokaisen kirjailijalta julkaistun teoksen jokaisesta painoksesta (EDIT: Facebookissa täsmennettiin, että tietoja ei syötetä jokaisesta painoksesta vaan jokaisesta ISBN-numerosta!).

Eräs lainauskorvaukseen liittyvä ongelmakohta on Kolun mukaan se, että pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastojen lainaustilastot eivät ole mukana valtakunnallisissa lainaustilastoissa. Helmet-kirjastot kyllä tilastoivat tietoa lainauksista, mutta ne välittävät tietoa vain kallista maksua vastaan, mihin Sanastolla ei ole varaa. Näin ollen lainauskorvausten jakautumisessa on alueellista epätasa-arvoa pääkaupunkiseudun kirjailijoiden osalta.

Kolu puhui myös siitä, millaisia ongelmia kirjailija saattaa kohdata suhteessa verottajaan tai työvoimaviranomaisiin. Yksi niistä on se, että jos kirjan tai kirjojen myyntitulo on jonain vuonna yli 7000e, lasketaan kirjailija tahtomattaan yrittäjäksi (freelanceriksi). Tämä tarkoittaa sitä, että kirjailija joutuu maksamaan kallista YEL-maksua, joka kuitenkin kerryttää eläkettä vain minimaalisesti (eli kirjailija maksaa korkeaa eläkemaksua, muttei saa itse vastineeksi juuri mitään). Toinen ongelma koskee kirjailijan työttömyysturvaa, sillä tultuaan määritellyksi yrittäjäksi täytyisi työttömyysturvalain mukaan kirjailijan osoittaa joko lopettaneensa yritystoiminnan (eli kirjojen kirjoittamisen) tai sitten osoittaa, että kirjailijan työ ei estä kokopäivätyön vastaanottamista.

Kolu mainitsi myös, että kannattaa olla tarkkana kirjallisuuspalkintojen kanssa, mikäli sellaisen sattuu voittamaan. Verottomia kirjallisuuspalkintoja ovat nimittäin vain Finlandia-palkinto, Suomi-palkinto ja Runeberg-palkinto. Kaikki muut kirjallisuuspalkinnot ovat lähtökohtaisesti veronalaista tuloa, mutta niiden verotuksesta voi hakea vapautusta valtiovarainministeriöltä.

Kolu kertoi myös, että suomalainen kirja-ala on kovaa vauhtia kansainvälistymässä. Ulkomaan myynneistä kertyvistä tuloista on muodostumassa yhä useammille kirjailijoille yksi osa toimeentulosta kotimaan myyntitulon, apurahojen ja lainauskorvausten ohella. Tähän liittyvistä verotuksellisista ongelmista ei kuitenkaan tiedetä kovin paljon, ja Kolu toivoikin, että aiheesta järjestettäisiin vastaisuudessa infotilaisuuksia.

* * *

Tilaisuuden kolmantena ja viimeisenä puhujana oli Anna-Riikka Carlson, WSOY:n kustannuspäällikkö. Hän puhui muun muassa kirja-alan murroksesta, kirjojen myynnin laskusta ja sen vaikutuksesta kustantamoihin ja kustannusohjelmiin.

Carlson kertoi, että WSOY:ssä on yhtäältä jouduttu vähentämään henkilöstöä mutta toisaalta laittamaan työvoimaa esimerkiksi sähkökirjojen kehittämiseen. Ajat ovat kuitenkin sikälikin ongelmalliset, että sähkökirjat eivät myy kuin joitakin satoja per nimike. Paperikirjojen menekki on laskenut, mutta sähkökirjojen menekki ei ole noussut samassa suhteessa. Carlson arveli, että 30e maksaminen yhdestä tarinasta saattaa nykyään tuntua monista ihmisistä oudolta, kun jo 10e/kk saa Netflixin sisällöt tai Spotifystä kaiken musiikin maailmassa. Hän lisäsi, että on toki ihmisiä, jotka ostavat täysihintaisia kirjoja nimenomaan tukeakseen suomalaista kirjallisuutta, mutta näitä ihmisiä ei ole Suomen kokoisella kielialueella kovinkaan paljon.

Carlson kuvailikin kirja-alan murrosta niin, että ongelma ei ole varsinaisesti kirjallisuudessa vaan kirjojen myynnissä. Suomessa tehdään erittäin hyviä kirjoja ja moneen makuun, mutta kirjat eivät mene kaupaksi. Carlson kuitenkin painotti, että WSOY:ssä halutaan olla kirjailijoiden puolella: kustantamossa työskentelee kirjallisuutta rakastavia ihmisiä, jotka arvostavat myös epäkaupallista kirjallisuutta.

Kirja-alalla on viimeisimpien vuosien aikana jakanut mielipiteitä ilmiö, jota kutsutaan kirjallisuuden nimiketulvaksi. Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin koskaan, noin 100% enemmän kuin väkimäärältään miltei kaksinkertaisessa Ruotsissa, mutta kriitikoiden ja yleisön huomiota riittää yhä harvemmille kirjoille. Yhtäältä siis suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut moniäänisempää kuin koskaan, mutta yhä harvemman ääni kantaa.

Carlson arvioi, että vuoden lopussa olisi WSOY:n käsikirjoituspinossa 1300 käsikirjoitusta, joista kustannusohjelmaan valittaisiin kolme (3). Carlson kertoikin, että WSOY on vähentänyt julkaistavien kirjojen määrää. Käsikirjoituksia tarjoavien kirjoittajien näkemää vaivaa väheksymättä Carlson ilmaisi, että harvempien käsikirjoitusten päätyminen kirjaksi on pienempi paha kuin se, että kustantamo tekee kirjailijan kanssa innostuneesti ja pitkäjänteisesti työtä vain nähdäkseen, että kirja jää täysin huomiotta julkaisun jälkeen.

Julkaistavien kirjojen määrän vähentäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö WSOY ottaisi riskejä julkaistavien kirjojen suhteen. Carlsonin mukaan edelleen kustannetaan runoutta, esseitä ja muuta epäkaupallista kirjallisuutta. Lisäksi hän huomautti, että millään muulla alalla kuin kustannusalalla ei tehdä niin paljon epäkaupallisia päätöksiä. Kustannusalan koviin tosiasioihin kuuluu se, että 80% myynnistä tehdään muutamalla nimikkeellä, ja keskittämällä mainonta näihin nimikkeisiin tuodaan kustantamoon rahaa, jolla kustantaa epäkaupallisempaa kirjallisuutta.

Yleisökysymysten myötä tuli puheeksi se, millainen saatekirje kannattaa käsikirjoitusta tarjoavan laatia. Carlson suositteli, että saatekirje olisi kolmeosainen. Ensimmäisessä kappaleessa kirjoittaja kertoisi tekstinsä taustasta: esimerkiksi mikä sai kirjoittamaan juuri sellaisen tekstin kuin on kirjoittanut, miksi koki aiheen tärkeänä tai miksi on kiinnostunut juuri kyseisestä lajista. Toisessa kappaleessa kannattaa kuvailla käsikirjoituksen sisältö eli millaisesta tekstistä on kyse. Kolmannessa kappaleessa kannattaa kertoa siitä, millaisena pitää tekstin valmiusastetta eli pitääkö esimerkiksi tekstiä sellaisenaan julkaisukelpoisena vai ajatteleeko siinä olevan vielä joitakin ongelmakohtia, jotka vaativat kehittämistä.

Yleisökysymyksissä tuli niin ikään esille kustannussopimuksesta neuvotteleminen, jota käsiteltiin aiheena jo Sonia Meltin puheenvuoron yhteydessä. Carlson kertoi, että kustannussopimuksen jokainen pykälä voidaan avata keskusteltavaksi, kaikesta voidaan neuvotella. Hän kuitenkin huomautti, että esikoiskirjat tuottavat kustantamolle lähes aina tappiota, joten neuvotteluvara on suurempi sellaisilla kirjailijoilla, joiden teokset myyvät hyvin.

* * *

Kirja-alaan liittyy paljon myyttejä, mutua ja huhuja. Siksi on erittäin hyvä, että NVL järjestää tämänpäiväisen seminaarin kaltaisia tilaisuuksia, joissa kirja-alaa ja kirjailijuutta käsitellään eri näkökulmista. Toivottavasti tästä blogitekstistä on hyötyä heille, jotka eivät tilaisuuteen päässeet.