Sivistys eilen ja tänään

Tämän päivän (27.2.2014) Helsingin Sanomien haastattelussa käsikirjoittaja-dramaturgi Tove Idström puhuu sivistyksen, erityisesti klassisen sivistyksen tärkeydestä sirpaletiedon maailmassa. Idströmin mukaan klassikoihin perehtyminen vahvistaa ja opettaa myötäelämisen taitoa.

Sivistyksen käsitettä on syytä avata laajemmin. Sivistyksen käsite kehittyi käsittääkseni 1800-luvun saksalaisten romantikkojen keskuudessa, ja erityisesti humanisti Wilhelm von Humboldt pyrki määrittelemään jonkinlaista yleiseurooppalaista sivistystä. Pitkälle 1900-luvulle sivistys oli kuitenkin enimmäkseen varakkaiden perheiden lasten etuoikeus, koska pääsy tiedon äärelle, kouluihin ja yliopistoihin, oli rajattua.

Nykyaikana onkin paremmat mahdollisuudet sivistyä kuin koskaan aiemmin. Internet tarjoaa pääsyn monenlaisen tiedon äärelle, vaikka toki syvempää tai neutraalimpaa tietoa voi olla vaikea löytää. Internetistä löytettyä tietoa on kuitenkin helppo syventää kirjoista. 2010-luvulla on saatavilla suomeksi esimerkiksi valtaosa länsimaisen filosofian klassikoista (Platonista Foucault'hon) ja hyviä yleisesityksiä idän filosofiasta ja uskonnoista.

Sivistys laajasti käsitettynä, eli syvän tiedon hankkimisena erityisesti humanistis-yhteiskuntatieteellisiltä aloilta, voisi olla kovemmassakin huudossa nykyään. En tarkoita tällä sitä, että pitäisi väkisin opetella ulkoa vanhoja myyttejä, vaan tarkoitan sivistyksellä tietynlaista suhtautumista tietoon ja oppimiseen. Sivistys ei ole pelkkää kouluttautumista tai kaanonien omaksumista, vaan se on halua omaksua tietoa laajemmalta alueelta kuin mitä käytännön elämän kannalta on välttämätöntä. Se on halua oppia asioita myös oman erikoisalan ulkopuolelta.

Sivistys vaatii toki säännöllistä lukemista ja keskustelua, samalla tavoin kuin lihaskunnon ylläpito vaatii säännöllistä harjoittamista. Sivistymiseenkin voi kuitenkin kiintyä, tarkoitan tällä sitä että voi oppia rakastamaan syvän tiedon omaksumista ja pitää sitä itsessään arvokkaana. Sitä voi pitää taitona, jota voi kehittää ihan taidon kehittämisen ilosta.

Eepoksen lumo

Ranskalainen esseisti Gaston Bachelard on kirjoittanut teoksessaan Tilan poetiikka siitä, millaista on pysähtyä runon tarjoamien kuvien äärelle ja eläytyä niihin. Erityyppiset kuvat, Bachelardin tarkastelussa esimerkiksi talo ja pesä, toimivat ponnahduslautana eräänlaiselle aktiiviselle kuvittelulle tai mielikuvituksen käytölle sekä erilaisille tunnetiloille antautumiselle. Pysähtyminen ja kuvittelu irrottavat hetkeksi lukijan tavallisen arjen mielentiloista, mikä Bachelardin mukaan tuottaa ihannetapauksessa uutta runoutta.

Vaikka Bachelard tarkastelee lähinnä runoutta, mielestäni hänen kuvaamansa kuvitteluun voi ponnistaa myös muista lajeista kuten peleistä tai fantasiakirjallisuudesta. Tolkienin Taru Sormusten herrasta -trilogia ja erityisesti siitä tehdyt elokuvat ovat inspiroineet monia niin kirjoittamiseen, larppaamiseen kuin ylipäätään arvostamaan enemmän mielikuvitustaan. Näin ainakin uskon. Yhdet luonteet toki lähtevät mieluummin kuvitteluun kuin toiset, enemmän toimintaan tai pelin logiikan seuraamiseen suuntautuneet luonteet. En tarkoita tässä, että kumpikaan olisi toista parempi - molemmille on aikansa ja paikkansa.

Omassa lapsuudessani pelit olivat vahva mielikuvitusta stimuloiva voima. 1990-luvun lopulla pelasin erityisen paljon Super Nintendon roolipeleistä tehtyjä emulaatioversioita, joita pystyi lataamaan netistä ja asentamaan kohtuullisen pienellä vaivalla. Suosikkini olivat Final Fantasy VI ja Chrono Trigger, molemmat julkaistu alunperin 20 vuotta sitten.

Molemmat näistä roolipeleistä edustavat eeppistä, japanilaistyylisen melodramaattista tarinankerrontaa. On monenlaisia hahmoja erilaisine motiiveineen, sankareita ja antisankareita, sekä suuria pahiksia, joiden tuhoutumisesta riippuu maailman pelastuminen. On koskettavia rakkaustarinoita, puhtaita ja selkeitä tunteita, aseita ja taikavoimia, ja suuri matka joka vie fiktiivisen maailman joka kolkkaan.

Tulen tuskin unohtamaan kokemuksen koukuttavuutta. Erityisesti Final Fantasy VI teki vaikutuksen, siinä oli synkkyyttä, raadollisuutta ja tietynlaista kypsyyttä, jota Chrono Triggerissä ei ollut läheskään samassa mittakaavassa.

Pelasin molemmat pelit läpi hitaasti, nautiskellen, kiirehtimättä. Mitä enemmän kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, sitä helpompaa oli eläytyä ja antaa oman mielikuvituksen leikkiä hahmojen ja tapahtumien ympärillä. Ja toki jokaisessa pelissä on turhauttavat hetkensä, mutta se ei ole tässä oleellista.

Eepoksen lumossa lienee kyse siitä, että voi luottaa tarinan jatkuvuuteen ja syvyyteen: sankarit saavat enemmän tai vähemmän haluamansa, mutta joutuvat tekemään uhrauksia ja ylittämään merkittäviä esteitä. Pahiksilla voi olla yksittäsiä voittoja, mutta ne jäävät hetkellisiksi. Eeppisen tarinan eetos eli maailmankatsomus tai suuntautuminen maailmaan on usein sellainen, jonka tunnistamme, mutta jonka tunnistamme juontuvan nimenomaan tarinoista eikä todellisuudesta. Todellisuudessa joskus paha voittaa hyvän ja joskus hyvä pahan, mutta on mahdotonta ennustaa kuinka käy. Eeppisissä tarinoissa taas lähtökohtaisesti hyvä voittaa pahan, muttei ilmaiseksi.

Koska eeppisen tarinan eetos on tunnistettavampi ja samastuttavampi kuin todellisuuden hahmoton eetos, jota on yritetty määritellä antiikin ajoista lähtien, asettuu eeppinen tarina vastahankaan todellisuuden kanssa. Tuon vastahangan, jännitteen tiedostamaton tai tiedostettu tunnistaminen on juuri se, joka antaa ponnahduslaudan kuvittelulle ja mahdollistaa tarinan maailman jatkumisen kokijassa vielä sen jälkeen, kun elokuva on katsottu, kirja luettu ja peli pelattu läpi.

Runo

EKHNATON

On vaikea saada kansaa uskomaan
että viisaimpien ja voimakkaimpienkin
jumalten takana on vain auringonkehrä

Heidän mielestään teen pilkkaa perinteistä
en pysy tolpillani: kaatuilen, kuolaan
itseni päälle

Ne haluavat vain olutta ja viljaa,
Niilin tulvat ensi vuonnakin:
minkään ei pitäisi muuttua

Nuo pyramidit hohtavat vielä.
Vaikka minut jätettäisiin aavikolle
petojen kaluttavaksi, tietäisin
että lopussa punnitaan vain sydämen paino

Runo

RAKKAUDESTA

Valo on poikkeus, paitsi kaupungin taivaalla.
Silmänräpäytys ikiyössä. Äärettömyys painamassa kasaan

arkoja harteita: maailma aktiiviverbinä.
Asfaltin poikki juoksee rusakko petoja pakoon.

Meillä on sylit täynnä rakkautta ja yksi peitto
talvea vastaan. Tästä ei tapella.

Runo

KUOLEMASTA

bussi matkaa puiden takaa
lintuparven pyrähdys
valtameret
täynnä muovihiuksia
linnut syövät niitä ja kuolevat