Kävin torstaina Senaatintorin antikvariaatin avajaisissa,
joista kuulin sattumalta Facebookissa. Liike oli avattu uudestaan
omistajavaihdoksen myötä (edellinen omistaja Seppo Hiltunen siirtyi ajasta
ikuisuuteen aiemmin tänä kesänä; hän oli mukava herrasmies, jonka kanssa ehdin
vaihtaa keväällä muutaman sanan ostaessani Antony Beevorin teoksen Toinen maailmansota). Liikkeen periaatteena
on edelleen se, että kirjat myydään eteenpäin halvalla, jotta ne eivät jäisi kaupan
hyllyyn pölyttymään.
Yksi tekemistäni löydöistä oli yhteisnide
pellolaiskirjailija Timo K. Mukan (1944-1973) pienoisromaanista Kyyhky ja unikko ja novellikokoelmasta Lumen pelko. Mukka on ollut
suosikkikirjailijoitani heti siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Mukan
esikoisromaanin Maa on syntinen laulu.
Yhdistelmä rumuutta, kauneutta ja neuroottisuutta teki lähtemättömän
vaikutuksen.
Sittemmin Mukan teokset ovat kulkeneet mukana eri
elämänvaiheissani. Ollessani osakunta-aktiivina ensimmäisenä vuonnani
yliopistossa lainasin Ostrobotnian kirjastosta Laulun Sipirjan lapsista, joka oli yksi harvoja Lapin sotaa
käsitteleviä romaaneja. Katja Ketun Kätilö
ei ollut vielä ehtinyt ilmestyä. Opiskellessani kirjoittamista Kauniaisten
Työväen akatemiassa luin Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran Timo K. Mukasta
ja joitain Mukalta julkaistuja artikkeleita ja esseitä. Pääsin jopa näkemään
pari Mukan maalaamaa taulua, kun Ateneumissa järjestettiin lappilaisen taiteen
näyttely.
Nykypäivän näkökulmasta Mukka on tietyllä tavalla myyttinen
kirjailija. Mukan ura kesti vain muutaman vuoden, mutta hänellä oli käänteen
tekevä vaikutus suhteessa pohjoissuomalaiseen kirjallisuuteen. Olisi mahdotonta
kuvitella, millaista esimerkiksi Rosa Liksomin proosa olisi ilman Mukan
vaikutusta, sitä että rosoisistakin asioista saa kirjoittaa ja niitä saa
käsitellä suoraan. Elinaikanaan Mukka kärsi arvostuksen puutteesta, sillä
apurahoja tuli niukasti ja kotikunta halveksi sekä kirjailijan persoonaa että
hänen teoksiaan.
Neromyytin piiriin Mukkaa ei kuitenkaan pitäisi ahtaa, sillä kyseessä oli nimenomaan mitä inhimillisin kirjailija.
Kokoelman Lumen pelko novelleista
näkee, että ne ovat ammattitaitoisen kirjoittajan työtä, mutta ne olisivat lisätyöstämisellä
voineet olla vielä parempia, vielä voimakkaampia ja kirkkaampia. Mukka itse
kirjoitti jossain tekstissään kärsivänsä siitä, ettei ehtinyt viimeistellä teoksiaan,
koska rahapula pakotti lähettämään käsikirjoitukset kustantamolle niin pian
kuin mahdollista. Kämppä oli menossa perheen alta ja velkaa oli moneen suuntaan.
Varhainen kuolemakin tuntuu aivan liian loogiselta
kohtalolta, kun miettii sen syitä: jatkuva stressi, taloudelliset vaikeudet,
liikunnan puute, alkoholin liikakäyttö (jopa runoilija Pentti Saarikoski
kirjoitti 1970-alussa päiväkirjaansa, että Mukka juo huolestuttavan paljon),
tupakointi, valvominen, istumatyö ja diagnosoimatta jäänyt sydäninfarkti. Loppuaikoinaan
Mukka pystyi kirjoittamaan vain puoli tuntia päivässä ennen kuin voimat
loppuivat.
Mukka pyrki tekemään omanlaisiaan teoksia niin ammattitaitoisesti
kuin mahdollista sellaisissa olosuhteissa, jotka lähtökohtaisesti tekevät
kirjoittamisesta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Hänelle myönnettiin
viisivuotinen apuraha vuonna 1972, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
Terveydentila ei mahdollistanut enää uusien teosten saattamista valmiiksi.
Eniten minua ihmetyttää se, millä vimmalla Mukan kimppuun
hyökättiin. Mukkahan oli kirjailijaksi tullessaan nuori ihminen, hädin tuskin
kaksikymppinen, ja kuollessaan hän oli 28-vuotias eli pari vuotta vanhempi kuin
mitä itse olen tätä kirjoittaessani. Vihamielisyyden astetta Mukkaa kohtaan
osoitti esimerkiksi Pellon silloisen kirkkoherran ehdotus, että Mukka pitäisi upottaa
Tornionjoen syvimpään kohtaan. Aikansa suosituin juorulehti Hymy julkaisi tunnetusti Mukasta
rienaavan jutun otsikolla ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, joka oli
kirjailijalle viimeinen niitti ja romahdutti terveyden lopullisesti. Tapauksen
myötä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen kriminalisoitiin.
Herätteenä palata Timo K. Mukan tuotannon pariin toimi
Lapin-matka, jonka tein heinäkuussa. Kävin Pellossa tapaamassa sukulaisiani,
pyörähdin myös Ruotsin puolella ja otin rajalla kuvan Tornionjoesta. Kylällä
oli hiihtäjä Eero Mäntyrannan patsas, jota ei voinut olla huomaamatta. Nykyään
Timo K. Mukalla on kaiketi oma nimikkotiensä Pellossa, mutta se ei sattunut
eteen tällä reissulla. Kunta on alkanut vaalia kirjailijan muistoa ja kerää sen
avulla toki matkailutuloja -- kunta on myös pyytänyt Mukan perheeltä anteeksi
vuosikymmenten takaista kohtelua.
Tulin jutelleeksi kirjallisuudesta serkkuni kanssa. Hän kertoi
ostaneensa kirpputorilta kirjan Maa on
syntinen laulu. Sanoin, että se on hyvä romaani, joka kannattaa lukea.