Kirjojen lukemisesta uudelleen

Olen lukenut viime päivinä Matei Calinescun kirjaa Rereading (1993), ja se on herättänyt seuraavia ajatuksia:

Nykyään puhutaan paljon lukutaidosta ja sen tärkeydestä. Lukemisesta puhuttaessa ei kuitenkaan puhuta siitä, mitä eroa on lukea kirja yhden kerran sijasta useamman kerran.

Someaikakaudella on totuttu siihen, että vastaantulevat tekstit luetaan tasan yhden kerran, ja sitten teksti on kulutettu loppuun. Teksteihin ei palata myöskään siitä syystä, että ne menettävät nopeasti ajankohtaisuutensa ajankohtaisuutta palvovassa maailmassa.

Monet merkitykset jäävät huomaamatta ensilukemalla, ja ne nousevat esille kätköistään vasta toisella (tai useammalla) lukukerralla. Siksi onkin perusteltua kysyä, missä määrin voi sanoa lukeneensa kirjan, jos sen on lukenut vain yhden kerran kannesta kanteen. Milloin voi esimerkiksi sanoa lukeneensa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012)?

Lukutaidon merkitys sille, että saa lukemisesta elämyksellisempää ja innostavampaa, liittyy oikeastaan juuri uudelleenlukemiseen. Mitä enemmän lukee erilaisia kirjoja, sitä enemmän saa lukemastaan irti erityisesti silloin, kun lukee jotain tekstiä uudelleen.

Uudelleenlukemisessa ei nimittäin ole kyse vanhaan, alkuperäiseen lukukokemukseen palaamisesta, vaan uudenlaisesta lukukokemuksesta, joka avaa uusia tulkintoja. Calinescu korostaa, että tuoreuden kokemus ei liity pelkästään ensilukemiseen, vaan myös seuraaviin lukukertoihin liittyy tuoreutta uusien merkitysten löytämisen muodossa.

Tietenkään kaikki tekstit, edes kaikki kirjat, eivät avaa samanlaisia mahdollisuuksia löytää uusia merkityksiä useammilla lukukerroilla. Toiset tekstit ovat yksitasoisempia kuin toiset. Aina voi tietysti kysyä, eikö mistä tahansa tekstistä voi löytää kiinnostavia merkityksiä, jos sen asettaa oikeaan kontekstiin ja katsoo sopivasta näkökulmasta. Toisinaan voikin, mutta se mikä on tekstissä (ja sen kontekstissa) kiinnostavaa, ei ole välttämättä juuri kaunokirjallisesti ansiokasta.

Lukemiseen liittyy runsaasti löytämisen riemua, mutta suurimman osan siitä voi saavuttaa vain lukemalla kirjoja uudelleen.

Runo

Syksy polttaa kesän viimeisiä lehtiä

savussa tuoksuu tyhjä lupaus

kun talvi tulee, sinun on pakko valaista itsesi

Timo K. Mukasta

Kävin torstaina Senaatintorin antikvariaatin avajaisissa, joista kuulin sattumalta Facebookissa. Liike oli avattu uudestaan omistajavaihdoksen myötä (edellinen omistaja Seppo Hiltunen siirtyi ajasta ikuisuuteen aiemmin tänä kesänä; hän oli mukava herrasmies, jonka kanssa ehdin vaihtaa keväällä muutaman sanan ostaessani Antony Beevorin teoksen Toinen maailmansota). Liikkeen periaatteena on edelleen se, että kirjat myydään eteenpäin halvalla, jotta ne eivät jäisi kaupan hyllyyn pölyttymään.

Yksi tekemistäni löydöistä oli yhteisnide pellolaiskirjailija Timo K. Mukan (1944-1973) pienoisromaanista Kyyhky ja unikko ja novellikokoelmasta Lumen pelko. Mukka on ollut suosikkikirjailijoitani heti siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu. Yhdistelmä rumuutta, kauneutta ja neuroottisuutta teki lähtemättömän vaikutuksen.

Sittemmin Mukan teokset ovat kulkeneet mukana eri elämänvaiheissani. Ollessani osakunta-aktiivina ensimmäisenä vuonnani yliopistossa lainasin Ostrobotnian kirjastosta Laulun Sipirjan lapsista, joka oli yksi harvoja Lapin sotaa käsitteleviä romaaneja. Katja Ketun Kätilö ei ollut vielä ehtinyt ilmestyä. Opiskellessani kirjoittamista Kauniaisten Työväen akatemiassa luin Erno Paasilinnan kirjoittaman elämäkerran Timo K. Mukasta ja joitain Mukalta julkaistuja artikkeleita ja esseitä. Pääsin jopa näkemään pari Mukan maalaamaa taulua, kun Ateneumissa järjestettiin lappilaisen taiteen näyttely.

Nykypäivän näkökulmasta Mukka on tietyllä tavalla myyttinen kirjailija. Mukan ura kesti vain muutaman vuoden, mutta hänellä oli käänteen tekevä vaikutus suhteessa pohjoissuomalaiseen kirjallisuuteen. Olisi mahdotonta kuvitella, millaista esimerkiksi Rosa Liksomin proosa olisi ilman Mukan vaikutusta, sitä että rosoisistakin asioista saa kirjoittaa ja niitä saa käsitellä suoraan. Elinaikanaan Mukka kärsi arvostuksen puutteesta, sillä apurahoja tuli niukasti ja kotikunta halveksi sekä kirjailijan persoonaa että hänen teoksiaan.

Neromyytin piiriin Mukkaa ei kuitenkaan pitäisi ahtaa, sillä kyseessä oli nimenomaan mitä inhimillisin kirjailija. Kokoelman Lumen pelko novelleista näkee, että ne ovat ammattitaitoisen kirjoittajan työtä, mutta ne olisivat lisätyöstämisellä voineet olla vielä parempia, vielä voimakkaampia ja kirkkaampia. Mukka itse kirjoitti jossain tekstissään kärsivänsä siitä, ettei ehtinyt viimeistellä teoksiaan, koska rahapula pakotti lähettämään käsikirjoitukset kustantamolle niin pian kuin mahdollista. Kämppä oli menossa perheen alta ja velkaa oli moneen suuntaan.

Varhainen kuolemakin tuntuu aivan liian loogiselta kohtalolta, kun miettii sen syitä: jatkuva stressi, taloudelliset vaikeudet, liikunnan puute, alkoholin liikakäyttö (jopa runoilija Pentti Saarikoski kirjoitti 1970-alussa päiväkirjaansa, että Mukka juo huolestuttavan paljon), tupakointi, valvominen, istumatyö ja diagnosoimatta jäänyt sydäninfarkti. Loppuaikoinaan Mukka pystyi kirjoittamaan vain puoli tuntia päivässä ennen kuin voimat loppuivat.

Mukka pyrki tekemään omanlaisiaan teoksia niin ammattitaitoisesti kuin mahdollista sellaisissa olosuhteissa, jotka lähtökohtaisesti tekevät kirjoittamisesta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Hänelle myönnettiin viisivuotinen apuraha vuonna 1972, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Terveydentila ei mahdollistanut enää uusien teosten saattamista valmiiksi.

Eniten minua ihmetyttää se, millä vimmalla Mukan kimppuun hyökättiin. Mukkahan oli kirjailijaksi tullessaan nuori ihminen, hädin tuskin kaksikymppinen, ja kuollessaan hän oli 28-vuotias eli pari vuotta vanhempi kuin mitä itse olen tätä kirjoittaessani. Vihamielisyyden astetta Mukkaa kohtaan osoitti esimerkiksi Pellon silloisen kirkkoherran ehdotus, että Mukka pitäisi upottaa Tornionjoen syvimpään kohtaan. Aikansa suosituin juorulehti Hymy julkaisi tunnetusti Mukasta rienaavan jutun otsikolla ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, joka oli kirjailijalle viimeinen niitti ja romahdutti terveyden lopullisesti. Tapauksen myötä yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen kriminalisoitiin.

Herätteenä palata Timo K. Mukan tuotannon pariin toimi Lapin-matka, jonka tein heinäkuussa. Kävin Pellossa tapaamassa sukulaisiani, pyörähdin myös Ruotsin puolella ja otin rajalla kuvan Tornionjoesta. Kylällä oli hiihtäjä Eero Mäntyrannan patsas, jota ei voinut olla huomaamatta. Nykyään Timo K. Mukalla on kaiketi oma nimikkotiensä Pellossa, mutta se ei sattunut eteen tällä reissulla. Kunta on alkanut vaalia kirjailijan muistoa ja kerää sen avulla toki matkailutuloja -- kunta on myös pyytänyt Mukan perheeltä anteeksi vuosikymmenten takaista kohtelua.

Tulin jutelleeksi kirjallisuudesta serkkuni kanssa. Hän kertoi ostaneensa kirpputorilta kirjan Maa on syntinen laulu. Sanoin, että se on hyvä romaani, joka kannattaa lukea.

Maameren velho ja sanojen taide

Tällä hetkellä luen kesätenttiä varten Ursula Le Guinin teosta 'Maameren velho' (1968), joka on ilmeisesti fantasiakirjallisuuden klassikko. Valitettavasti teksti ei vakuuta. Tarina laahaa, henkilökuvaus on ohutta, ja  monet kaunokirjallisesti potentiaaliset kohdat jätetään näyttämättä ja kuitataan löysällä selittelyllä:

"Ged oli kaivannut ystäväänsä vuoden mittaan enemmän kuin oli uskonutkaan. Vehka oli valmistunut syksyllä taikuriksi eikä siis ollut enää oppipoika, mutta se ei ollut esteenä heidän ystävyydelleen. He rupesivat juttusille siitä paikasta ja Gedistä tuntui, että hän puhui tunnissa Vehkan kanssa enemmän kuin koko vuonna Erakkotornissa."

Kirja sisältää toki filosofisia pointteja oman varjopuolen kohtaamisesta sekä kielen ja maailman suhteesta. Yksittäisiä kauniita kuvauksiakin on. Psykologista syvyyttä ei kuitenkaan ole niin paljon, että se kantaisi teoksen puutteita.

Mielestäni tätä kirjaa kannattaisi käyttää kirjoittamisen opetuksessa oheismateriaalina. Sen avulla voisi pohtia kysymystä siitä, riittääkö kirjoittamisessa se, että on muutamia hyviä ideoita ja tekstissä yksittäisiä hyvin kirjoitettuja kohtia, mutta tarina on muuten köyhä niin tapahtumien kuin henkilökuvauksenkin suhteen.

Viime vuonna Le Guin otti kantaa kustannusalan yhä kovenevaan kaupallistumiseen Yhdysvalloissa (http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/books/news/author-ursula-k-le-guin-lashes-out-at-amazon-and-sellouts-in-awards-speech-9873599.html). Hänen keskeinen ajatuksensa on, että kaupalliset arvot eivät saa ohjata kirjoittamista, sillä maailma tarvitsee kirjoittajia, jotka muistavat millaista on olla vapaa. On tärkeää tunnistaa ero markkinahyödykkeen tuottamisen ja taiteen harjoittamisen välillä. Le Guin muistuttaa myös, että muutos alkaa usein taiteesta -- ja usein nimenomaan sanojen taiteesta. Pystyn samastumaan näihin ajatuksiin.

Onko sanoilla voimaa? ’Maameren velhossa’ taikuus perustuu siihen, että tuntee asioiden alkuperäisen nimen. Teoksen maailmassa sanat ja asiat olivat alun perin yhtä jossain alkuperäisessä kielessä, mikäli ymmärsin oikein, ja käyttämällä noita muinaisen alkukielen sanoja taikuri pystyy vaikuttamaan maailmaan. Tämä on teoksen mielenkiintoisimpia puolia.

Tuntuu siltä, että nykykulttuurissa sanojen voimaan ei uskota mitenkään erityisen voimakkaasti. Uskotaan, että sanat ja lauseet tarvitsevat kuvaa, ääntä, eleitä tai esityksen ollakseen tehokkaita, tehdäkseen vaikutuksen -- tältä ainakin minusta tuntuu. Samalla puhutaan paljon siitä, kuinka tietoyhteiskunnassa pärjätäkseen on hankittava monipuolinen lukutaito.

Monipuoliseen lukutaitoon kuuluu tietenkin kyky lukea kirjallisten tekstien lisäksi staattista ja liikkuvaa kuvaa. Ennen kaikkea lukutaidossa on kuitenkin kyse yleisestä taidosta kaivaa esille merkityksiä muualtakin kuin ilmeisimmältä pintatasolta. Ihmisiä voi lukea, maailmaa voi lukea, merkityksiäkin voi lukea uusien merkitysten löytämiseksi. Erittäin tärkeä on myös kyky osata arvioida erilaisia merkityksiä ja vertailla niitä keskenään.

Väittäisin, että kieli ja kerronta ovat kirjallisuuden suurimpia koetinkiviä. Jos halutaan, että kirjallisuus säilyttää edes sen kulttuurisen relevanssin, mikä sillä nyt on, ja jos halutaan kirjallisuuden haastavan käsityksiä hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä, on kirjan oltava todella onnistunut kielen ja kerronnan tasolla eikä kiinnostava pelkästään aiheensa, ajatustensa tai vastaanottonsa tasolla.

Muualla julkaistua 2

Kirjoitin vierailevana kirjoittajana tekstin Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen hiljattain perustettuun blogiin. Ohessa linkki kyseiseen tekstiin, joka käsittelee sivuaineiden valitsemista ja siihen liittyviä aikataulupaineita: http://blogs.helsinki.fi/norsu-blogi/2015/04/27/sivuainee-ja-oppimisen-ilo/

Muualla julkaistua

Kirjoitin taannoin Minervan Pöllö -lehteen esseen rakkauden ambivalenttisuudesta eli siitä, kuinka rakkautta ei voi määritellä yksiselitteisesti. Käsittelen esseessä myös laajalti sitä, mitä rakkaus yleisesti voi merkitä. Essee löytyy internetistä, Minervan Pöllön digilehdestä sivuilta 26-29 osoitteessa: http://issuu.com/minervanpollo/docs/rakkausp__ll____3_

Takatalvi

Olen viimeisten muutaman kuukauden aikana pohtinut paljon rakkauden käsitettä. Oikeastaan olen pohtinut sitä jo vuosia ja jotain aiheeseen liittyvää kokemustakin saanut, mutta vasta hiljattain olen löytänyt kielen, teorioita ja muotoiltuja ajatuksia, joiden pohjalta kirjoittaa aiheesta. Eräs esseeni aiheesta on tulossa julki lähiaikoina, ja lisää on työn alla.

Tämä blogiteksti sai kuitenkin alkunsa tiedosta, että tällä viikolla alkanut kevät tulee katkeamaan ensi viikon lumisateisiin ja pakkasöihin. Tulee takatalvi.

Mitä on takatalvi intiimissä elämässä? Jos on ihastunut johonkin ihmiseen, mutta tulevaisuus on vasta oraalla eli ladattu rakkauden mahdollisuuksilla, se voi tuntua kuin varhain tulleelta keväältä täällä Pohjolassa. Kuitenkin Pohjolan keväässä on aina takatalven uhka; kadut voivat olla kevätoptimismin myötä lakaistu sorasta ja pölystä, mutta yhtenä viikkona voi tulla uutta lunta ja pakkasöitä.

Tärkeä ero on silti siinä, että rakkauden etsinnässä ei ole meteorologeja varoittamassa siitä, jos takatalvi tulee. Toisaalta taas voimme antaa itsemme nauttia varhaisista kevätpäivistä, vaikka tietäisimme takatalven tulevan ja varsinaisen kevään lykkääntyvän -- sen kevään, joka todella johtaa kesään. Voimme vetää kevätkengät jalkaan, vaikka joutuisimmekin riisumaan ne aiemmin kuin haluaisimme.